Helsingin Sanomat  27.11.1985

 

Suomalaisten satumaat aavan meren tuolla puolen

 

Suomalaiset ovat pohtineet ihannesiirtokuntia 1700‑luvulta lähtien, vaikka sipoolaisen mystikon Afrikkaan suunnittelemasta Uudesta Jerusalemista ei mitään tullutkaan. Sortovuosina poh­dittiin jopa Vara‑Suomen perustamista. Ihannesiirtolaisuutta tutkinut Teuvo Peltoniemi näkee Amerikan ja Amurinmaalle syntyneiden ihanneyhteiskuntien perinnön jatkuvan nykyisissä vaihtoehtoliikkeissä.

 

 

Suomalaisten viidakkotyöryhmä Penedossa Brasiliassa.

 

 

Harri Peltola:

 

Kaiken maailman impivaarat

Historia on suomalaisutopioiden hautausmaa

 

 

Nykyajan suomalaiset eivät ole isoisiään yksimielisempiä siitä, millaisesta onnelasta kannattaa uneksia.

 

Puhdasoppiset marxilaiset propa­goivat yhä täydellisen yhteiskunnan materialisoitumista hamassa tule­vaisuudessa,  porvarilliset kristityt uskottelevat tuhatvuotisen valta­kunnari ilmestyvän vasta ylösnou­semuksen jälkeen ja vanhurskaat keskustademarit neuvottelevat näi­den kahden profetian kompromis­sista uljaassa uudessa Suomessa.

 

Koska uusia sampoja on hankala takoa kotimaisella maaperällä, suo­malaisilla on vankka taipumus haa­veilla unelmiensa toteuttamisesta vierailla mailla. Tuonne taakse metsämaan sydämemme halajaa. Useimmat tosin tyytyvät reaalipoli­tiikan arkeen etelänmatkoilla täy­dennettynä.

 

Kaukomaan kaipuu ilmenee mo­nin tavoin hengentuotteissamme satumaatangoista kansalliskirjalli­suuteen. Jopa Seitsemän veljestä voidaan Peltoniemen mielestä tul­kita utopistisen kaihon ilmauksek­si: tyytymättöminä vallitseviin oloihin veljekset perustivat oman pie­noisyhteiskuntansa syvälle korpeen. Puoli huomaamattaan Aleksis Kivi loi ihannesiirtolaisuuden myyttisen esikuvan:

 

"Seitsemän veljeksen tavoin mo­net suomalaiset ovat paenneet ek­soottisten maiden impivaaroihin raivaamaan itselleen uusia koti­paikkoja, opetelleet vaivoin puhu­maan ja lukemaan uutta kieltä, riidelleet keskenään ja yrittäneet tulla toimeen ilman ympäröivää yh­teiskuntaa."

 

Miljoona suomalaista on lähte­nyt etsimiään onneaan rapakon ta­kaa, useimmat kylläkin vain Poh­janlahden tuolta puolen. Tähän virtaan verrattuna ihannesiirtolai­suus muodostaa ainoastaan vähäi­sen puron.

 

Teuvo Peltoniemi on kuitenkin onnistunut löytämään kirjaansa varten vähintään yhden suomalais­utopian jokaiselta kuudelta man­tereelta, yhteensä parikymmentä siirtokuntaa kolmen vuosisadan ajalta.

 

 

Ihannesiirtolaisuuden edellytykset

 

Siirtolaisuutta tutkitaan yleensä lähtömaan "työnnön" ja kohde­maan "vedon" välisenä jännittee­nä. Suomesta ovat siirtolaisia työntä­neet niin tsaarinvallan sortovuo­det, poliittisen epävakauden ajat ja kansantalouden lamakaudet. Veto­voima on muodostunut vapauden, viljelysmaan, työllisyyden ja hyvin­voinnin lupauksista.

 

Utopiasiirtolaisuudessa nämä seikat ovat olleet toisarvoisia, kuten Peltoniemi toteaa. Maailman­parantajat ovat täydellisyyden ta­voittelijoita, joille ihanteen toteut­taminen ja aatteen voittokulku merkitsevät enemmän kuin henkilökohtainen menestys.

 

Peltoniemi onkin selittänyt tutki­miensa ihmisten motiiveja näiden omaksumien aatteiden pohjalta, mutta sivuuttanut aatteellisen lii­kehdinnän kulttuuriset edellytyk­set.

 

Ihannesiirtokuntien rakentelua on harrastettu lähinnä protestantti­sissa populaatioissa. Toisenlaisiin arvoihin perustuvissa kulttuureissa täydellisyyden tavoittelu on useim­miten voitu kanavoida luostareihin tai muihin vastaaviin sosiaalisesti hyväksyttyihin laitoksiin. Protes­tantismin yksilökohtainen saavu­tus‑  ja kilpailuetiikka on ollut se valtakulttuuri, jolle utooppiset yh­teisöt ovat pyrkineet luomaan vastakulttuurisen, "pehmeän" vaihto­ehdon.

 

Paradoksaalista kyllä, juuri Yh­dysvalloista ‑ tuosta kapitalismin hengen ruumiillistumasta ‑ tuli utopiayhteisön "kultamaa". Sikä­läinen tulkinta protestanttisesta yritteliäisyydestä antoi kaikkien kukkien kukkia, rajatuissa puitteis­sa jopa sosialististenkin yhteisöko­keilujen.

 

Vasta toisen maailmansodan jäl­keen ovat teknokulttuurin oheis­vaikutukset, kuten maallistuminen, yksityistyminen, ydinsodan uhka ja ”pieni maailma” ‑efekti, murtaneet protestanttisen hegemonian ja vä­hitellen laajentaneet vastakulttuurisen vaihtoehtoliikehdinnän lähes yleismaailmalliseksi ilmiöksi.

 

Ihanneyhteisöjä synnyttäneet kansainväliset aatteet ovat yleensä suodattuneet Suomeen muutaman vuosikymmenen myöhässä.

 

Mielenkiintoinen edelläkävijä on kuitenkin sipoolaisen August Nor­denskiöldin 1700‑luvun lopussa ideoima Uusi Jerusalem, Sierra Leoneen suunniteltu swedenborgi­lainen ihanneyhteisö, vaikka se ei toteutunutkaan.

 

Utopiasosialististen yhteisöko­keilujen kulta‑aika oli Yhdysval­loissa 1800‑luvun puolivälissä. Epä­suoria vaikutteita niistä on nähtä­vissä suomenruotsalaisten Amurin­maan siirtokunnassa Japaninmeren rannalla, mistä Tampereen työläiskaupunginosa sai sittemmin nimen­sä "ahkeruuden onnelana".

 

Venäläistämisuhan ajankohtai­suus vuosisadan alussa sai jotkut suomalaisnationalistit etsimään paikkaa vara‑Suomelle, johon ko­ko kansa voitaisiin tarpeen vaaties­sa siirtää. Tämänsuuntaisia olivat mm. Konni Zilliacuksen ja Eero Erkon keskeneräisiksi jääneet hankkeet Kanadassa ja Kuubassa.

 

Lähimmäksi vastakulttuurisia ihanteitaan pääsivät Matti Kurikan teosofis‑sosialistinen Sointula ja Toivo Uuskallion vegetaristinen Penedo. Niissä toteutuivat edes vä­häksi aikaa karismaattisten johta­jien innoittamat unelmat taloudellisesta kommunismista ja uudenlai­sesta sukupuolimoraalista.

 

Teosofian ankkuroituminen työ­väenliikkeeseen oli puhtaasti suo­malainen ilmiö, vaikka se tapahtui­kin teosofijohtaja Annie Besantin poliittisten kannanottojen mukaan. Suomen teosofisessa seurassa ilme­ni jopa haluja liittyä alajärjestöksi sosiaalidemokraattiseen puoluee­seen. Työmiehen päätoimittaja Matti Kurikka toimi kätilönä, kun tästä aatteiden avioliitosta synny­tettiin utopioita.

 

Lounais‑Kanadaan 1901 kotiutu­neesta Sointulasta rakennettiin yh­teiskuntaa, jossa kalevalalainen kansallishenki korvasi protestant­tien etiikan. Miehet ja naiset olivat tasa‑arvoisia yhteisistä asioista pää­tettäessä. Rahataloudesta luovut­tiin ja sukupuolten yhteiselämää kehiteltiin Oneida‑yhteisön esiku­van suuntaan.

 

 

Ihannesiirtolaisuus ei ollut ruusuilla tanssimista, vaikka Penedon siirtolassa harjoiteltiin ahkerasti sambaa.

 

Vastakulttuurien hautausmaa

 

Uusi ihannesiirtolaisuuden aalto syntyi Suomessa 1920‑luvun loppu­puolella, kun vegetaristit ja natura­listit alkoivat haaveilla lämpimäm­mästä elinympäristöstä äänenkan­nattajassaan Terveys‑lehdessä. Aa­tetta markkinoitiin myös radiossa, kristillisen työväenliikkeen lehdis­tössä ja Balderin salissa pidetyissä tilaisuuksissa.

 

Aluksi suunnitelmissa oli osuus­kunnallinen luonnonparantola Rivieralla, mutta johtohahmojen eri­mielisyyksien vuoksi ajatus toteutui kolmena erillisenä siirtokuntana Latinalaisessa Amerikassa. Ihan­teet karisivat kuitenkin pian Dominikaanisen tasavallan Viljavakassa ja Paraguayn Villa Alboradossa. Brasilian Penedossa utopiaa sen sijaan kesti viitisen vuotta, kunnes suomalaisyhteisöt muuttuivat ta­vanomaisemmaksi siirtolaisasutuk­seksi.

 

Penedon hengellinen johtaja oli Toivo Uuskallio, joka julisti ilmes­tyksessä saaneensa Jumalalta kut­sun johdattaa Herran valitut kauas etelään. Tiedusteluretkeltään Bra­siliaan hän kirjoitti kirjan Matkalla kohti tropiikin taikaa (Otava 1929), joka voimisti hankkeen kannatus­pohjaa Suomessa. Lukuun ottamatta raakaravinnon korostusta Uus­kallion yhteisölliset päämäärät oli­vat epäselviä.

 

Sekä Kurikan että Uuskallion ajattelussa on havaittavissa vaikut­teita ajan antropologisista päävir­tauksista. Nämä ilmenevät etenkin Kurikan aikeissa harjoittaa rotuhy­gieniaa ja Uuskallion kaavailluissa Samoan saarista ihanneyhteisön sijoituspaikkana ennen Brasilian va­lintaa.

 

Sointula ja Penedo kaatuivat liialliseen velkaantumiseen ja si­säisten erimielisyyksien ratkomi­seen ulkopuolisissa tuomioistuimis­sa. Ne eivät kyenneet säilyttämään utopistisen yhteiskuntapakoisuuden ja realistisen yhteiskuntahakuisuuden välistä tasapainoa.

 

Historiaa onkin sanottu vasta­kulttuurien hautausmaaksi. Vain ani harvat vastakulttuuriset yhteisöt ovat pysyneet elinvoimaisina pi­tempään kuin perustajiensa eliniän ajan ja siirtäneet kulttuuriperintön­sä uusille sukupolville. Vielä harvinaisempia ovat ne, jotka ovat pää­tyneet alueellisiksi valtakulttuu­reiksi laimentamatta ihanteitaan. Useimmat ovat hautautuneet muis­tomerkeiksi ihmisten rohkeudesta toteuttaa unelmansa todellisuudes­sa.

 

Utopioiden välttämättömyys

 

Teuvo Peltoniemi kutsuu kir­jaansa vaatimattomasti "haastatte­luihin perustuvaksi journalistiseksi raportiksi". Vaikka teoksen kielia­su ja taitto antavatkin journalisti­sen vaikutelman, se on samalla merkittävä historiikki, käsikirja ja pamfletti.

 

 

Aineiston keruussaan Peltoniemi on tehnyt kunnioitettavan perus­teellista työtä. Apurahojen turvin hän on käynyt tallentamassa Pohjois- ja Etelä‑Amerikassa siellä vie­lä elävien suomalaisten muistoja ihannesiirtoloista ja havainnoimas­sa heidän nykytilannettaan. Arkis­tojen kätköistä hän on kaivanut esiin jo unohtuneita yhteisöjä. Ajankuvauksia hän on kerännyt kirjeenvaihdosta ja lehtiartikkeleis­ta.

 

Läpikotainen tutustuminen siir­tolaisuudesta tehtyyn perustutki­mukseen on selvittänyt tarpeelliset taustatiedot. Mikäli monipuolisen lähdeluettelon ja kattavan henkilö­hakemiston lisänä olisi vielä lähde­viitteet, kirjaa voitaisiin pitää malliesimerkkinä populaaritieteellises­tä tutkimuksesta.

 

Henkilökohtainen kosketus koh­deyhteisöjen asukkaisiin näkyy em­paattisena raportointina, jossa käy­vät ilmi toiveet, pettymykset ja huumorikin. Huolellisesti valitut valokuvat ja faksimilet elävöittävät tekstiä ja suorat haastattelulai­naukset antavat tuntuman siirto­laisten sekakieliin, esim. finglis­hiin.

 

Voi kysyä, mitä tekemistä suo­malaisten ihannesiirtolaisuuden kanssa on Jokioisten Emmausyh­teisöllä, ranskalaisen kansanedus­tajan perustaman kehitysapuliik­keen Suomen osastolla. Tai retkel­lä jesuiittojen muinaiseen intiaani­valtioon Argentiinassa? Niiden esittelyt liittyvät teoksen pamfletti­maiseen puoleen.

 

Peltoniemi on halunnut rakentaa sillan entisten ihannesiirtoloiden ja nykyisten vaihtoehtoliikkeiden, kuolleiden ja elävien vastakulttuu­rien välille:

 

"Yhteiskunnan sisällä toimivat voivat toteuttaa utopia‑aatteita omassa arkiympäristössään. Tär­keintä on utopiaan pyrkiminen, se että tavoitteet asetetaan kyllin kor­kealle. Sinne ei tarvitse päästä. Utopian luonteeseen kuuluu, että se on saavuttamaton. Arkipäivän utopioiden kautta jotakin periaat­teessa tavoittamattomasta siirtyy jo nykyiseen elämäämme."

 

HARRI PELTOLA